Yhden Äiti-ihmisen hoivavietti

Hoivaamiseen liittyy minusta biologinen, sisäänrakennettu tarve ja väitän, että kaikki Äiti-ihmistyypit osaavat hoivata. Hoivaamistapaan kuitenkin vaikuttaa vahvasti se, millaisessa ympäristössä kasvamme ja millaista palautetta saamme lähi-ihmisiltä.

Minun hoivaviettini oli hyvin vahva jo varhaislapsuudessa. Tiesin jo pienenä, että isona haluan olla äiti. En kuitenkaan osaa määritellä, että mistä tuo äitiyden unelma oli minuun tullut jo niin pienenä, koska ei minulla lapsuudessa ollut esimerkiksi hurjaa määrää nukkeja puettavana ja leikittävänä. Lieneekö oli yhtään. Ei ainakaan yhtään ehjää nukkea, koska muistan minulla olleen yhden Barbien, jolta pikkusisarukseni leikkasivat poikki kaikki sormet, hiukset ja jalkaterät. Eihän sellaisella rammalla viitsinyt leikkiä. Vanhemmillani on kuitenkin valokuva, joka on kuin piirtynyt verkkokalvoilleni. Muistan siitä jopa värit, poseerauksen ja ilmeet. Kuvassa olen käärinyt pikkusisarukseni vilttiin ja istuttanut nukenrattaisiin työnnettäväksi. Olen siinä ehkä noin 5–6- vuotias. Kuva vahvistaa minulle sen, että Äiti-ihmisyys ja hoivaaminen on ollut minulle luontaista jo tuolloin ja vaikka yhtäkään nukkea en ole varsinaisesti hoivannut. Osansa hoivaamisestani ovat siis saaneet pikkusisarukseni, niin hyvässä kuin pahassakin.

Tiedättehän kuinka jokaiselle jää erilaisia muistijälkiä lapsuudesta, jolloin on saatu palautetta muilta ihmisiltä itsestä tai omasta toiminnasta? Se palaute on ollut joko positiivista tai negatiivista. Joissain tilanteissa palaute on ollut hämmentävää, ettei ole oikein tiennyt, ottaako palaute vastaan hyvänä vai huonona, mutta se on jäänyt juuri siksi mieleen. Joskus muistijäljet ovat yksittäisiä lauseita tai sanoja. Merkittävimmät muistijäljet tuottavat ne meidän lähimmät ihmiset ja heidän sanat tai teot. Ja kaikki nämä, hyvät ja/tai pahatkin muistijäljet muokkaavat meistä lopulta sellaisia, mitä olemme nykypäivänä.

Kun tarkastelen omia hoivaviettiini liittyviä muistoja taaksepäin, löydän historiastani useita kohtia, jotka ovat vahvistaneet ymmärrystäni Äiti-ihmisyydestä ja jotka ovat ohjanneet minua edelleen hoivaamaan. Niiden pohjalta voisi kai siis sanoa, että hoivaviettini on ollut merkittävä suunnannäyttäjä ihan koko elämälleni ja se on määritellyt myös koko persoonaani. Varhaisin muistamani lause, joka on vahvistanut hoivaamistani, on äitini sanoma. Olin tuolloin esikouluikäinen. Muistan, että istuimme koko perhe autossa ja oli ollut jokin riita pikkusisaruksieni kanssa. Äiti kääntyi etupenkiltä katsomaan takapenkille minua ja sanoi: 

- Sinun tehtäväsi on huolehtia pienemmistäsi aina! 

Ja siinä se oli. Tuo lause määritteli minun elämäntehtäväni. Vähän ehkä jopa liiallisestikin.

Toinen Äiti-ihmisyyttäni ja hoivaamistani määrittelevä muisto on toiselta vuosiluokalta. Kevään päättötodistukseen ei muistaakseni tullut vielä numeraalista arvostelua koko kouluvuodesta, vaan sanallinen arvostelu. Opettaja oli käyttänyt arvostelussa sanoja: luokan pikkuäiti. En itse muista laisinkaan, miten ole ensimmäisellä tai toisella luokalla käyttäytynyt, että opettaja on päätynyt tuollaisia luonnehtivia sanoja minusta käyttämään. Voin kuitenkin hyvin kuvitella, että olen toiminut jokseenkin äidillisesti luokassa, jossa on ollut myös minua nuorempia oppilaita.

Kolmas Äiti-ihmisyyttä kuvaava muistoni on kolmannelta vuosiluokalta. Nuorempi sisarukseni oli tuolloin aloittanut ensimmäisen luokan ja hänen luokallaan oli myös samanikäinen serkkumme. Jostain syystä serkkuni oli joutunut sanaharkkaan koko koulun vanhimpiin kuuluvan pojan kanssa. Mukana sanailussa oli ollut myös pikkusisarukseni. Muistan, että koko tämä ensimmäisen luokan poikaklaani marssi luokseni kertomaan järkyttyneenä, kuinka koulun vanhempi poika oli kehdannut haukkua serkkuani ikävillä sanoilla ja serkkuani sanat itkettivät. Minä muistan kihisseeni raivosta. Sitä en muista, että missä asiaa päädyin selvittelemään, mutta muistan astelleeni erittäin päättäväisenä tuon koulun vanhimman pojan luo, joukko ensimmäisen vuosiluokan poikia takanani, heristäneeni kiukkuisena sormeani, kasvot punaisena ja ääni väpättäen komentanut:

- Sinä et serkkuani hauku oravaksi!

Eikä isompi poika muuten enää sen jälkeen haukkunutkaan. Pyysi jopa anteeksi.

Tuon jälkeen Äiti-ihmisyyteen ja hoivaamiseen liittyvät muistoni painottuvatkin juuri vastaavanlaisiin tilanteisiin, että olen puolustanut muita erinäisissä tilanteissa. Hoivaaminen on ollut erilaista kuin perustarpeista huolehtimista. Hoivaaminen on ollut enemmänkin perään katsovaa, hiljaista huolehtimista ja tilanteissa auttamista. Aina en ole ollut reilu hoivaaja, se on pakko myöntää. Olenhan kuitenkin ollut lapsi ja nuori, ja olisin myös itse tarvinnut vastaavaa hoivaamista muilta.

Äiti-ihmisyys ja hoivaviettini ovat siis ohjanneet minua koko elämäni ihan ammatinvalintoja myöten. En kai ole osannut olla muutakaan, kuin mitä pohjimmiltani olen eli äiti. Jossain kohden aikuisuutta oikein yritin pyristellä Äiti-ihmisyyttäni vastaan, koska ainakin minun Äiti-ihmisyyteni taakkana on ollut se, että vaikka en haluaisi huolehtia muista, niin päädyn silti huolehtimaan. Ihan jopa oman jaksamiseni kustannuksella. Omien rajojen kanssa on siis ollut opettelua ja on edelleen.

Siispä sen sijaan, että pyristelisin Äiti-ihmisyyttäni vastaan, olen päättänyt nähdä Äiti-ihmisyyteni vahvuutena. Sen vuoksi tahtotilani on löytää muita kaltaisiani Äiti-ihmisiä, joille hoivaaminen on luonteenomaista ja jotka mieluummin nauravat sekä iloitsevat kuin vaipuvat synkkyyteen ja negatiivisuuteen. Koska se on minusta todellista vahvuutta Äiti-ihmisyydessä, että kaikesta ja kaikista voi lopulta nähdä hyvän, niin itsestä, menneisyydestä ja tilanteista. Äiti-ihmisyys on iloinen asia!